Työtoimenkuvana jatkuva epävarmuus: työtön nuori yhteiskunnan murroksessa

Kirkko etsii uusia ratkaisuja osallistavaan työllisyyspolitiikkaan

Julkistamistilaisuus keskiviikkona 15.6. klo 9-12

Työtoimenkuvana jatkuva epävarmuus: työtön nuori yhteiskunnan murroksessa

Työttömyys ei ole enää vakityön vastapari. Kirkon ja TVY:n uuden hankkeen, jonka avajaisissa tänään olemme, keskiössä on työelämän murros ja työttömyys. Minun tulokulmani tähän keskusteluun on nuoren asema työmarkkinoilla. Työttömyys on enemmän ja enemmän yhä useamman nuoren perustila, josta ajoittaisina jaksoina ponnistetaan silpputöihin, vuokrafirmojen nollasopimuslistoille, epämääräisiin freelancekuvioihin, työkokeiluun, alipalkattuun ”mahdollisuuteen”, joka vastaa käytännössä ilmaistyötä.

Monet meistä jaksavat pitkään uskoa, että jos venyn vielä hieman, jos teen ilmaiseksi tämän keikan, tai kirjoitan tämän jutun, tai hyväksyn aluksi tämän olemattoman palkan, varmasti osoitan olevani tarpeeksi hyvä ja työllistettävä. Lisäksi rakenteellisen syrjinnän asettamia esteitä työmarkkinoille pääsyssä ei tunnisteta poliittisessa päätöksenteossa.

Asuin edelliset seitsemän vuotta Yhdysvalloissa. Kerron tässä puheessa omista kokemuksistani nuoren naisena yhteiskunnassa, jossa ei koskaan ole ollut Suomen kaltaisia hyvinvointivaltion rakenteita. Kerron kokemuksiani USA:sta varoittavina esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, kun työmarkkinoilla pyristely tapahtuu täyden epävarmuuden ja epävakauden varassa. Jatkuvan epävarmuuden kanssa eläminen on Suomessa jo monen arki, ja tämä epävarmuus on vain lisääntymässä.

Puheeni keskiöön nostan kaksi pääteesiä, jotka tällä hetkellä puuttuvat politiikasta. Ensimmäinen on oman asemansa hahmottaminen yhteiskunnassa suhteessa omaan etuoikeusasemaansa ja mahdollisiin koetun rakenteellisen syrjinnän muotoihin. Kun opimme tarkastelemaan omaa asemaamme yhteiskunnassa syrjinnän, mutta myös etuoikeuden kautta, voimme keskittyä vaatimaan politiikkaa, jonka perusta on tasa-arvo.

Toinen teesi, joka liittyy edelliseen, on oman itsensä ja oman tarinan näkeminen poliittisena voimalähteenä. Kun Kari Latvus pyysi minua puhumaan tänään tänne, kerroin hänelle lyhyesti puhelimessa osan tarinoistani, jotka kohta jaan. Kari innostui ja lainasi osuvasti feministisen liikkeen kiteyttämää slogania: henkilökohtainen on poliittista. Jakamalla henkilökohtaisia tarinoitamme muodostamme pohjan politiikalle, joka aidosti vastaa yhteiskunnan tarpeita. Kirkon ja TVY:n alkava hanke, jonka tarkoitus on lievittää pitkäaikaistyöttömyyden tuottamaa ahdinkoa, on siksi juuri tänä ajankohtana erityisen tärkeä.

Tulen hyvätuloisesta perheestä. En lapsuudessani tuntenut koskaan pulaa, minua kannustettiin kokeilemaan eri harrastuksia. Vanhempani uhrasivat loputtomasti aikaa jalkapalloharrastukseni eteen ja urheilulukion jälkeen sain täyden jalkapallostipendin Amerikkalaiseen yliopistoon. Kuten lähes kaikki, jotka nauttivat jostain tai useammasta etuoikeudesta, en osannut koskaan mieltää luokkataustani vaikutuksia saavutuksiini. Ei ole ihmekään, että urheiluharrastukseni tuotti tulosta, olivathan vanhempani kuskanneet minua viisi kertaa viikossa Espoosta Roihuvuoreen HJK:n edustusjoukkueen harjoituksiin.

Etuoikeuksien tarkasteluun pääsin käsiksi oikeastaan vasta aloittaessani sukupuolentutkimuksen opinnot Yhdysvalloissa. Tulin tietoiseksi omasta valkoisuudestani ja sen kantamista lukuisista etuoikeuksista. Samalla opin terminologiaa, jolla nimetä epäoikeudenmukaisia ilmiöitä, joita olin havainnut ympärilläni koko elämän.

Minkä takia miesten ammattiurheiluun syydettiin rahaa, samalla, kun minä en nuorena naisena koskaan edes vaivautunut unelmoimaan ammattiurheilijan urasta? Minkä takia aikuiset miehet kommentoivat teini-ikäisten tyttöjen ulkonäköä ostarilla? Minkä takia en kertonut vanhemmilleni ensimmäisistä ihastuksistani samaa sukupuolta oleviin ihmisiin? Minkä takia olin kiusaantunut, jos sukulaismieheni heittivät vitsejä eri etnisten ryhmien kustannuksella?

Sukupuolentutkimuksesta kehittyi minulle intohimo. Huomasin jatkuvasti, miten sortavat rakenteet vaikuttivat niin historian kirjoissa, politiikassa, kaunokirjallisuuden kaanonissa, seksi- ja seurustelusuhteissa, muodissa, talousideologiassa ja työ- ja opiskeluyhteisöissä. Hain valmistuttuani Helsingin Yliopiston maisteriohjelmaan, jossa sain mahdollisuuden tarkastella yhteiskunnan valtarakenteita kriittisesti kotimaani näkökulmasta.

Valmistuin optimistisena kaksi vuotta sitten. Maisteripaperit kourassa kaksikymmentäneljävuotiaana olin tehnyt juuri niin kuin minulle oli kerrottu. Opiskelin, valmistuin, eli onnistuin minuun kohdistuneisiin odotuksiin nähden. Valmistumisen jälkeen, olen hakenut satoja ns. ”oman alan töitä” ilman mitään lopputulosta.

Olen ollut työttömänä, pätkätöissä, vuokrafirmoissa, minulla on ollut parhaimmillaan kolme eri työpaikkaa samaan aikaan ja niiden sovittaminen yhteen, jotta pärjäisin. Olen saanut yhdet potkut, olen ottanut vähintään viidet loparit.

Yhdysvalloissa toimin pitkään tarjoilijana, koska se on nuorena naisena helppo työpaikka saada. Työntekijöiden vaihtuvuus on suuri ja tuntipalkkani oli kolme dollaria, eikä ilta- tai viikonloppulisistä, saatikka palkallisista sairas- tai lomapäivistä ollut puhettakaan. Jos lumimyrsky yllätti tai oli muuten vain hiljainen ilta, tiesin tienaavani yhteensä vain sen kolme dollaria tunnissa, josta kuitenkin verotettiin. Seksististen kommenttien sadellessa nuorelle naiselle sain sovitella oma-arvontuntoni kanssa, menetänkö tipin vai alistanko itseni sortavan käytöksen kohteeksi. Joka työvuoron päätteeksi sain kaksi ilmaista tuoppia, joiden arvo oli yhteensä noin kymmenen dollaria. Usein join kummatkin, koska laskin tipit jaettuna tuntimäärällä ja totesin, että kymmenen dollaria on kuitenkin arvoltaan suhteessa paljon.

Olen myös ollut pyörätaksikuski. Työkaverini olivat kaltaisiani nuoria, taiteilijoita, muusikoita ja kansalaisaktivisteja, joiden osaamista ja taitoa yhteiskuntamme ei arvota rahallisesti. Pyörätaksin vuokra kuskeille oli päivästä ja tuntimäärästä riippuen 50-150 dollaria. Asiakkaita naarattiin Bostonin turistirysien liepeiltä, sekä ennen ja jälkeen suurten urheilutapahtumien. Asiakkaat maksoivat ainoastaan käteisellä ja hinta oli sovittava etukäteen, etteivät he kyydin lopuksi maksaisi liian vähän. Kuskien keskuudessa liikkui legendaarisia huhuja ökyrikkaista asiakkaista, jotka saattoivat lätkäistä tipiksi käteen useamman satasen, jolloin päivän työt olisi yhden ajon jälkeen kuitattu.

Useimmiten kuskasin kuitenkin vain humalaisia baseball faneja, jotka eivät aina vaivautuneet madaltamaan ääntään, kun kommentoivat alentavin sanakääntein kehoani. Yhden aikaan yöllä pyöräilin kotiin dollaritukkujen kanssa, joita en vienyt pankkiin, vaan varastoin sukkalaatikkoon, ettei niistä jäisi merkintää tililleni, koska pienen palkan vuoksi me kaikki kiersimme veroja.

Olin myös töissä kahvilassa, jossa koko henkilökunnan palkka maksettiin pimeänä. Palkkapäivää ei oltu määrätty, vaan palkan perään piti erikseen kysellä pomolta. Palkka maksettiin epämääräiseltä ajalta seteleinä erissä käteen. Ensimmäiset kaksi viikkoa, pomoni ei edes vastannut kysymykseeni siitä, paljon tuntipalkkani on. Mitään kahvilan myynnistä ei oltu inventoitu. Tämä johti työntekijöiden keskuudessa siihen, että keksimme vakioasiakkaille omia alehintoja ja iskimme silmää. Palkaksi he sulloivat yhden dollarin seteleitä tippikulhoomme.

Nämä työkokemukset ovat Yhdysvalloista, mutta kerron ne tässä, koska muutettuani elokuussa takaisin Suomeen seitsemän vuoden jälkeen, en voinut uskoa, millä vauhdilla Suomessa kuopattiin epävarmuutta ja epävakautta ehkäiseviä yhteiskunnallisia tukipilareita.

Olin Bostonissa kaksi vuotta ilman terveysvakuutusta. Kun kerran sairastuin, sain antibiootit niin, että ystäväni nelikymppisen poikaystävän omalääkäri kirjoitti minulle reseptin ilman, että koskaan kävin hänen vastaanotollaan. Apteekissa toivoin, että hän olisi kirjoittanut vierasperäisen sukunimen edes jotakuinkin oikein, etten olisi herättänyt epäilystä.

Suomessa ammattiliittoja parjataan kankeina ja joustamattomina. Kun minut pakotettiin baarissa istumaan kolmen dollarin tuntipalkalla aamu kahteen, vaikka keittiö oli jo mennyt kiinni, koska baarityöntekijänä toiminutta naista ei voinut jättää yksin, olisimme kaivanneet järjestäytynyttä työvoimaa tueksemme. Sairauden yllättäessä joko mentiin töihin tai oltiin ilman palkkaa.

Työkaverillani oli tapana tulla keittiössä taakseni hönkäilemään ja kysymään, voinko tehdä hänelle takahuoneessa seksuaalisia ”palveluksia”. Seksuaalisen häirinnän kohteena olisin kaivannut yhteiskunnallista tukiverkostoa, joka puolustaa oikeuksiani. Tutustuin eräässä pätkätoimistotyössä kaksikymmentäneljävuotiaaseen naiseen, joka oli kaksi viikkoa sitten synnyttänyt toisen lapsensa. Ilman yhteiskunnan tukemaan vanhempainvapaata, hänen oli pakko tulla töihin, vaikka istuminenkin teki kipeää. Lounastauolla hän pumppasi maidon kipeistä rinnoistaan samalla, kun hänen työtön ystävänsä, joka hoiti palkatta vastasyntynyttä, lähetti vauvan ensi hymyt äidilleen kännykkäkuvina.

Kuten puheeni alussa totesin, minulta meni kauan, ennen kuin tulin tietoiseksi omasta luokkaetuoikeudestani sekä ihonvärini takaamasta immuniteetistä rasismille ja rodullistamiselle. Kun katson Suomalaisen hyvinvointivaltion järjestelmällistä romuttamista ja kasvavaa epätasa-arvoa, on minusta itsestään selvää, että pää- ulko- ja valtiovarainministerimme ovat autuaan tietämättömiä omista etuoikeusasemistaan.

Tällä hetkellä on absurdia, että politiikan vallankahvassa on joukko keskenään niin homogeenisiä ihmisiä: valkoisia, keski-ikäisiä, cissukupuolisia, vammattomia, varakkaita, heteromiehiä. Miten he voivat säätää lakeja, jotka heijastavat tämän yhteiskunnan ihmisten moninaisia tarpeita?

Hallituskokoonpano edustaa minusta katsottuna sitä ikäpolvea, joka on hyötynyt hyvinvointivaltiosta ponnahduslautana, ei turvaverkkona. Hei eivät ole punninneet omakohtaisesti, miten jokaisen lapsen oikeus ilmaiseen, täyspäiväiseen päivähoitoon saattaa vaikuttaa heidän työllistymiseensä. He ovat nauttineet opintotuesta, joka on vastannut sen ajan asumis- ja elinkustannuksia.

Nuoristyöttömyys on nousussa ja nuorten sukupolvien pääsy isoihin tai edes riittäviin tuloihin on vähintään viivästynyt. Niin sanotut Y- ja X-sukupolvet kärsivät 1990-luvun ja tämän hetkisestä taantumasta. Suuret ikäluokat ovat välttyneet lähes kokonaan kummankin laman leikkauksien vaikutuksista, vaikka elintasokuilut kasvavat myös sukupolvien sisällä. Sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Jyväskylän yliopistosta sanoo, että ehkäistäkseen sukupolvien välistä taloudellista epätasa-arvoa ja kasvavia elintasokuiluja, koulutukseen pitäisi panostaa ja lapsiperheitä tukea siten, että molemmilla vanhemmilla olisi mahdollisuus käydä töissä.

Kuten puheessani olen tuonut esille omien tarinoiden kautta, henkilökohtainen todellakin on poliittista. Oman itsensä kirjoittaminen tai puhuminen marginaalista keskiöön, ja etenkin politiikan keskiöön, olkoon siis meille kaikille, etenkin työttömille ja pitkäaikaistyöttömille, nuorille ja moniperustaista syrjintää kokeville ihmisille, poliittisesti voimauttava teko.

Olen viimeaikoina tutustunut omaelämänkertoihin poliittisena työkaluna teoksen Satasärmäinen nainen kautta. Teokseen on koottu viisitoista suomalaisen naisen kirjoittamaa omelämäkertaa, Suomen 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Haluankin lopettaa puheeni vuonna 1921 Helsingissä syntyneen hammaslääkärin sanoin, jotka hän kirjoitti elämäkertaansa, ja joka julkaistiin Satasärmäisessä naisessa vuonna 1992:

”Minua huolettaa , minkälaisen peltotilkun jätämme tuleville polville pyöritettäväksi. Keinot on jo keksitty koko komeuden räjäyttämiseksi säpäleiksi. Luonto on kaluttu niin puhtaaksi, ettei mikään keino pysty sitä kokonaan elvyttämään.

Olen kuitenkin optimisti. Näen, miten paljon enemmän tietoa ja valmiuksia omilla lapsillani on omaan sukupolveeni verrattuna. Olen varma, että heidän sukupolvestaan nousee yksilöt ja yhteisöjä, jotka asettavat globaalisen edun yksilön edun edelle ja kehittävät sellaiset menetelmät, jotta eläminen maapallolla on edelleen mahdollista. Toivon, että tulevaisuudessa tekniikka alistetaan alkuperäiseen asemaansa eli palvelemaan, ja että inhimillisyyden annetaan sanella elämisen ehdot”.

Kiitos.

Nelli Elisa Ruotsalainen

FM
Viestintävastaava, TVY ry